Paluu Tähdellä merkityt-listalle. Ensimmäisen osan listan ensimmäisten biisien jälkeen loogiselta tuntui poimia last.fm-tilastojen mukaan listan kolme kuunnelluinta kappaletta. Ei-niin-yllättäen valtaosa tähdellisten listan biiseistä kun heiluu myös kuuntelumäärissä mitaten listausten kärjessä. Tilastollisesti tässä on siis kolme parasta biisiä ikinä:
Damien Rice - 9 crimes
Vaikka Damien Rice nimenä ja jotenkuten tuotannoltaankin oli tuttu jo levykauppa-ajoilta, tämä pääsi yllättämään pahemman (vai hyvemmän?) kerran Jericho tv-sarjassa. Käytänkin tässä pätkän kehuskellakseni hehkutettua TV:n kultakautta (vieläkö se jatkuu?) - nimenomaan musiikillisesti. Monissa isoissa tv-produktioissa on kiinnittetty rajusti huomiota myös musiikkipuoleen - paitsi nyt lopputekstien briljeeraamisen osalta, myös - kuten tässä tapauksessa - myös ihan draaman kaarella. Ihastuttavasti myös ei-niin-uusien ja jopa ihan oikeasti vanhojen biisien muodossa. Hienoa se.
Tämähän on varsin surullinen laulu. Minä tykkään sellaisista. Taannoin tästä tuli käytyä some-keskusteluakin; että milloin kuuluu kuunnella surullista musiikkia, vai kuuluuko. Ja mitä se kertoo ihmisestä, jos niin tekee tai ei. Eihän siinä mihinkään lopputulokseen päädytty, mutta minua alakulon ystävänä hämmensi ja hämmentää ajatus, ettäkö ei. Se, mikä murheessa sitten kiehtoo, onkin vaikeammin määriteltävä juttu; ei se pelkästään omiin olleisiin tai menneisiin elämän kapeikkoihinkaan kai voi kiinnittyä? ...tai siihen, miten niihin itse on kiinnittynyt. Ainakaan tämän kappaleen kohdalla en paikallista mitään sellaista omaan olemiseen liittyvää, mitä tähän projisoisin.
...toisaalla toki on sitten sellaisia ääliöhyväntuulisiakin rallatuksia, jotka huumaavat pelkällä riemullaan, mutta ne ovat kyllä paljon harvemmassa. Ja mikä niissä sellaisissa hyvissä biiseissä sitten on, jotka eivät varsinaisesti satu kumpaankaan ääriasentoon?!
Hauras on hyvä sana tähän. Jotenkin soinnissa on sellaista viipyilevän hapuilevaa melankoliaa, joka kehittyy ja kypsyy hiljalleen. Erilaiset kasvatukset tai nostatukset (joista tämä ei nyt ehkä ole tyyppiesimerkki), vetoavat minuun niin ikään - tyylilajiin katsomatta. Ja sello. Se kun kaiho täyttyy ja tulkinnan varovaisuus hetkeksi loppua kohti väistyy - ennen kuin kappale feidaa ja ikään kuin palaa alkuunsa, odottamaan kuuntelijan paluuta.
Viimeisimmällä kerralla tätä kirjoitettaessa seuraavana soimaan pärähti 60-luvun amerikkalainen pälipali-iskelmä swingi-soundeineen. Ehkä se on sopivan vieraannuttava ajatus, jolla siirtyä seuraavaan kappaleeseen. Kas näin:
Don Johnson Big Band - Running Man
Jos Don Huonot on ollut mennyttä jo kohta 15 vuotta (jestas!), saako DJBB:sta jo puhua Donkkareina, vai pitääkö vieläkin mennä tuolla initialismilla, joka on ihan yhtä pitkä ja huonosti suomalaiseen suuhuni asettuva, kuin bändin varsinainen nimi. Vai liekö tarkoituskin polttaa 50 kcal jo nimen mainitsemiseen?
Asiaan!
Tommy Lindgrenin flow vetoaa minuun. Muutenkin kuin sinällään jo huomionarvoisella nopeudellaan. Ehkä Father Metro -sointi on oivallisimmillaan juuri tällaisissa kappaleissa, kun vauhdin ja vaativuustason myötä funkimpien vetojen hienoinen ironia häipyy taka-alalle ja taito ja tekniikka dominoivat. ... vaikka löytyypä tuotannostaan rauhallisempiakin vetoja, joissa pelleily loistaa poissaolollaan. Liekö syynä vokaaliosien hiljainen sointi, joka tuotannossa on nostettu muun orkesterin tasolle, kun tuntuu, että ääni tulee jotenkin lähelle ... läheltä?
Maininnan ansaitsevat myös vuolas instrumentaatio ja soundimaailma, jotka leimallisesti toimivat orkesterin tuotannossa hienosti. Eikä tämä kappale ole siitä poikkeus - vaikka ehkä komeampiakin esimerkkejä siinä mielessä löytyy. Viehättävää on myös, miten monipuolista DJBB:n tuotanto on; genrerajoja kolistellaan niin levyltä toiselle siirryttäessä kuin levyjen - ja jopa biisien - sisällä. Välillä mennään omiin preferensseihini nähden vähän hutiinkin, mutta tämä ja kourallinen muita biisejään on kyllä heittämällä kananliharajan karvaisemmalla puolla. (noin ei varmaan voi oikeasti sanoa, mutta olkoon)
Harva biisi tuntuu henngästyttävyyteen asti niin paljon juoksemiselta, kuin tämä. Nimen leffaviitteeseen en osaa ottaa sen enempää kantaa ... enkä ehkä haluakaan.
Vuokko Hovatta - Virta
Joskus oli Ultra Bra ... ja blää blää blää. Joo. Kaikki tietää.
Vuokko Hovatta on löytänyt Aulikki Oksasen sanoituksista/runoista ja kourallisesta mainioita säveltäjiä itselleen hienosti sopivan tyylin, jossa voi haistaa kaikuja samalta sektorilta, kuin missä UB:n aikoina on tallattu - jäämättä kuitenkaan mitenkään jumiin sinne menneeseen. Siinä UB-mielessä. Muuten KOM-, Chydenius-, ym. kaikuja on melkoisesti. Samalla kun tuotannollisesti ollaan kuitenkin tultu jonnekin nykypäivän ja ajattomuuden puoliväliin.
Tässä jos missä puoliabstrakti tai ainakin merkityksiltään tulkinnoille altis sanoitus on keskeisessä osassa lumovoimaa. Ei niin, että se Oksasen tapauksessa olisi varsinaisesti yllätys. Sen sijaan kehotankin innostuksen yllättäessä tsekkaamaan, ketkä muut Hovatan esittämiä lauluja ovat sanoittaneet ... ja ehkä pistämään nimiä korvan taakse. Ilmeisesti tekijänoikeuskerberokset ovat kerkeinä liittyen Oksasen (?) tuotantoon, koska kappaleen sanoja on varsin hankala googlailla esiin. Jännää...
Musiikkityyleistä teoretisoin blogissa myöhemmin, sitä mukaan kuin genrelistojen purku etenee, mutta en malta olla toteamatta, että tämä oli joskus julkaisuaikoinaan niitä ensimmäisiä iskelmän suuntaan kallistelevia teoksia, joiden myötä olen sittemmin sallinut itseni enemmän syventyä myös tähän aiemmin melko kategorisesti ylenkatsomaani lajityyppiin. Joku saa sitten iskelmälistojeni äärellä päättää, onko kyse avarakatseisuudesta vai keski-ikäistymisestä.
--
Jotenkin näiden "tähdellisten" biisien kahlaaminen tuntuu mukavalta; paineet käsitellä genretasoa loistavat (vielä) poissaolollaan. Mutta ehkä täytyy luottaa siihen, että sieltä löytyy enemmin paikkoja uusille näkökulmille, kuin yleisemmälle tasolle siirtymisen pakko. Tai siis että siihen genretasollehan tällä blogilla oli tarkoitus ... ON tarkoitus tähdätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti